Iltapalalla lauloimme Kolmosen kanssa Mimmi-Lehmä DVD:n aaltolaulua, tosin muistimme sävelen kumpikin vähän eri lailla. Hetken päästä poika totesi mietteissään: ”Mä en kyllä haluais menettää tätä mun kaunista ääntä.”
Onkohan tuota enkelinkutrista enkelinäänistä lasta tullut kehuttua liikaa kuorouran aloittamisen jälkeen… Toisaalta – voiko lasta koskaan kehua liikaa? Sitä paitsi, hän on muksuistamme ainoa, joka alkoi laulaa 2-vuotiaana opittuaan puhumaan ja heti sävelpuhtaasti. Muut ovat joutuneet oikeasti vähän harjoittelemaankin. 😉
Kai sentään kerroit pojalle, että ihan varmasti saa uuden nätin äänen tilalle? Kun niistä nuotilleen laulavista pojista harvoin tulee huonosti laulavia miehiä… 🙂
Oi, älä menetä kaunista ääntäsi 🙂
Katja, joo kerroin 🙂 Esikoinen muisti muistuttaa, että korkea äänialakin voi säilyä jossain kaukana häämöttävän äänenmurroksen jälkeenkin – Kolmonen kun vetelee yleensä jossain tavalliselle ihmiselle käsittämättömissä korkeuksissa joitakin oktaaveja muita ylempänä.
Susu, ei menetetä, ei kukaan, eihän. 🙂
Ei menetä, muuttuu vaan 🙂