Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘pakinaperjantai’ Category

Minä säästän nappeja. Mummonikin säästi nappeja ja nyt ne ovat kaikki minulla. Tai ainakin niitä on iso purkillinen.

Minä säästän nappeja. Miehen paita rispaa kauluksesta ja hihansuista. Ei siitä ole enää paidaksi, mutta Miehen mielestä se sopisi autonpyyhkimisrätiksi. Minun mielestäni siinä tehtävässä ei tarvita nappeja ja niinpä leikkelen ne irti. Pienenpieniä paidan nappeja eikä niistä edes tahdo saada lankoja irti, vaikka yleensä nappien ompelulangoilla on tapana pettää juuri silloin, kun ollaan kaukana kotoa ja ompelusetti on unohtunut toiseen kassiin.

Minä säästän varanappeja. Takeissa ja housuissa roikkuu mukana pieni pussi, jossa on varanappeja ja -neppareita. Laitan pussit nappeineen ja neppeineen ompelulokerikkoon mutta kuka niistä enää ottaa selvää, mihin vaatteeseen mikäkin pussi kuuluu. Pussit täyttävät lokeroa jo liikaakin. Entäs tuo 18-vuotiaana ostamani villakangastakin varanappi? Takin vein kyllä kirpputorille ehkä jo kymmenen vuotta sitten.

Kuopuksella oli pienenä nappimekko. Siinä oli pieniä ja isoja nappeja, monen värisiä, toisiinsa sointuvia. Ehkä kaikkien nappien ei aina tarvitsekaan olla samanlaisia. Mutta jos tekisin mekon, osaisinko kuitenkaan olla ostamatta kymmentä samanlaista uutta nappia? Uskaltaisinko valita nappilaatikoistani (ja siitä mummon vanhasta purkista) monta iloisen erilaista nappia?

Minä säästän nappeja. Ja koska nyt on nykyaika, säästän myös vetoketjuja. Nytkin lattialla lojuu yksi risa reppu odottamassa, että leikkaisin siitä vetoketjut talteen. Niitä voi joskus tarvita. Ainakin silloin, kun ompelee kivoja reppuja kavereille. Tai miksei itselleenkin.

Mainokset

Read Full Post »

Uusilla koululaisilla jännityskuplia mahassaan.
Minä yritän totutella puhjenneeseen kuplaani –
lapseni eivät ikuisesti pysy pieninä,
perheeseen ei voi tulla loputtomasti lisää pikkuisia,
minä olen muutakin kuin äiti.
Oma elämä, mitä se on?

Menneet kuplat haurastuvat.
Uusia haaveita ja suunnitelmia kuplii
mutta väsyneemmin kuin nuorempana.
Osata elää tässä hetkessä,
ehkä saavutan sen.
Ei alati yhdessä,
ei ainoastaan erillään.
Oma elämä.

Read Full Post »

Tänään ilmestyi jo uusi Pakinaperjantai-haaste mutta minä hitaana hämäläisenä olen vasta tajunnut edellisen haastesanan merkityksen. Onhan meillä pian aihetta juhlaan perheessä eli pitääkin käydä mittaamassa Kuopus…

Esikoisen kohdalla emme vielä tajunneet, mitä kaikkea voi juhlia mutta Kakkosen kasvettua taisi elämä kahden lapsen vanhempina olla jo sen verran arkista, että vaikka mistä löytyi juhlimiseen syitä. En kylläkään muista lainkaan, kuka oli idean isä, perheen isä vaiko äiti vai kenties kummi tai mummi. Joskus vähän Kakkosen kolmivuotispäivän jälkeen kuitenkin juhlittiin taas.

Kun perheessä oli Metrijuhlat, sankari oli siis täyttänyt ensimmäisen metrinsä. Tarjolla oli metrikakkua (kääretorttuja peräkanaa, mitattu oli, että pituutta oli riittävästi vaan ei liikaa) ja metrilakua (jotka eivät muuten ole metrin mittaisia oikeasti). Vieraat toivat Kakkoselle metrimitan, metrin halkoja, metrilautaa ja metrikäärmeen. Metrikäärme on kummitädin neuloma ihana otus, joka on vieläkin yhdeksän vuoden jälkeen Kakkoselle rakas ja pikkusisaruksille samoin. Puikero-luikero vaatii kyllä vähän venyttämistä, että se varmasti täyttää luvatun metrin, sillä käärmeillä on näköjään taipumus kutistua.

Kolmosen kohdalla samaista juhlan aihetta odotimme jonkin verran pidempään ja se taisi osua jonkin syntymäpäivän kanssa samaan ajankohtaan. Juhlittiin silti molempia syitä, vaikka aina hauskempaa olisi, jos saisi kahdet eri juhlat. Vieläkin hauskempaa voisi olla, jos pääsisi juhlimaan toisenkin metrin täyttymistä, mutta ihan sellaisiin pituuksiin ei taida olla näiden vanhempien geeneillä edellytyksiä.

Nyt sitten jännitämme, kumpi täyttyy ensin: Kuopuksen kaksi senttiä vai kolme kuukautta. Pääasia tietysti on, että saamme juhlia jotain. Hauskempia juhlia odotellessa täytynee leipoa äitienpäiväkakkua.

Read Full Post »

Olemme monta viikkoa koulusta poissa olleen Esikoisen kanssa tehneet periaatepäätöksen, että hän yrittää kivuista ja säryistä huolimatta selviytyä kouluun edes yhdeksi oppitunniksi (lähes) joka päivä. Tällä viikolla on ollut kolme yritystä, joista eilinen jäi pelkäksi fysiikan kirjojen hakemiseksi ja parin opettajan tapaamiseksi.

Tänään Esikko kävi ei-omalla-tunnillaan tekemässä kenguruloikkakokeen, jolla hän voi mahdollisesti parantaa matematiikan numeroaan. Esikollahan on tässä jäänyt aika määrä kokeitakin välistä. Jotkin hän voi korvata tehtävillä (joita on jaksaessaan tietokoneella vääntänyt) ja jostain aineesta sai arvosanan puuttuvista kokeista huolimatta, koska opettajalla oli riittävästi aineistoa arvosteluun muutenkin.

Tämänpäiväinen matikankoe oli todellista mielialan nostatusta. Koululta autoon ei kivunnutkaan kivusta kärsivä vaan intoa puhkuva nuori. Esikko hehkutti, kuinka hän rakastaa matikkaa, kuinka hänelle tulee siitä mahtavan hyvä olo (viime viikkojen aikana kymmeniä englanninkielisiä romaaneja lukenut tytär käytti sanaa ”high”) ja kuinka hän haluaa tehdä lisää ja lisää ja lisää matematiikan tehtäviä. Hänen sormiaan särki mutta siitä huolimatta positiivisuus pysyi. Ja äidille tuli hyvä mieli.

Read Full Post »

Nimetön

Sairaus, jolla ei ole nimeä, on vaivannut nuorta jo pitkään. Maailmassa on niin monta vaivaa, joiden nimeä emme tiedä, ja vaikka tietäisimme nimen, ei sillä olisi mitään väliä, kun emme kuitenkaan ymmärtäisi nimen merkitystä. Eikö nimen pitäisi olla merkityksetöntä nytkin?

Vaan kun nimettömyys tarkoittaa vähän samaa kuin ei olisi kasvoja. Emme tunne tätä nimetöntä ja sen tapoja. Voimme vain arvailla, miten se aikoo käyttäytyä, emmekä voi tarttua sen nimeen ja todeta ”tämä on täsmälääke tämännimiseen tautiin”. Onko siis ensisijainen tavoite löytää taudille nimi vai saada nuori paranemaan?

Hyvänen aika, paraneminen tietenkin on tärkeintä. Mutta nimettömänä paraneminen on myös pelottavaa. Jos tämä tauti vain itsestään nimettömänä häviää kuten se itsestään omia aikojaan nimettömänä tulikin, miten voimme olla varmoja, ettei se tule uudestaan? Nimettömyytensä suojassa, kun ei voi laittaa lappua ovelle ”tämännimisiltä taudeilta pääsy kielletty”.

Tänään oli parempi päivä kuin pitkään aikaan. Yhtäkkiä pelottaa ajatella – voisiko nuori parantua? Jos alkaa ajatella nimettömän poistumista, pelko hiipii kuitenkin koko ajan parin askeleen päässä selän takana. Mitä jos se ei paranekaan, lupaa vain hetkeksi. Mitä jos se paranee ja juuri kun on ehtinyt tottua normaaliin elämään, palaa uudestaan.

Paraneminen on tärkeintä. Silti me toivomme myös nimen löytymistä hartaasti. Paljasta kasvosi, näytä todellinen karvasi, anna meidän oppia tuntemaan sinut. Jotta voimme selättää sinut.

Read Full Post »

Kääntäjän ongelma. Ja usein puhujankin. Miten sen muistaisi, kun eihän-sitä-sanaa-ole-meidän-kielessä. Kuulostaa epäkohteliaalta mutta kun ei muista niin ei muista. Kiitos. Anteeksi. Ole hyvä. Saisinko. Ottaisitko. Antaisitko. Voisinko. Voisitko. Ethän. Älä viitsi. Ole kiltti. Mielelläni.

Olisinko parempi ihminen, jos muistaisin.

”…and the first word that they learned was ’please’…”

Read Full Post »

He eivät heränneet painajaisestaan
vaan saattavat lapsensa hautaan

hän ehkä pääsi painajaisestaan
kulki valoon ja kirkkauteen

eivät omistaneet häntä
kuten en minäkään
omiani

eivät
he
ole
minun

maailmalle heidät synnytin
maailmaa rakastamaan
ja elämää

 

Pakinaperjantain, omien viime aikojen pohdintojen ja yhden lauseen perusteella mieleeni jääneen Helinä Siikalan kauniin runon innoittamana kirjoitettua.

 

Lapseni,
maailmalle minä sinut synnytin,
että hymyilisit hymyn heidän ilmeettömille kasvoilleen,
antaisit kukastasi tuoksun ja värin heidän arkeensa,
laulaisit hiljaisuutta heidän kiireeseensä,
nauraisit iloa heidän tyhjyyteensä,
menisit heidän luokseen sateisina päivinä,
Menisit,
katson kun menet
ja sylini ikävöi sinua,
mutta elämälle minä sinut synnytin, elämää rakastamaan
lapseni,
en itselleni.

– Helinä Siikala –

Read Full Post »

Older Posts »