Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘vanhemmuus’

Olen viimeisen viikon pohtinut, miten selviän hengissä liki kolmevuotiaan uhmakaudesta. Ensin kaikki on hyvin ja sitten menee puoli sanaa väärinpäin tai jotain mitä kukaan ei edes huomaa ja siitä alkaa järjetön kiukkukohtaus. Kuopus lyö, nipistää ja potkii minua, karjuu ja kiukuttelee. Kolme ensimmäistä lasta olivat helppoja tapauksia tähän verrattuna, jopa vauvasta asti voimakastahtoinen Esikoinen, vaikkei minullakaan ollut kovin pitkä pinna silloin nuorena äitinä. Hän kuitenkin enimmäkseen harrasti vain lattialle huutamaan heittäytymistä ja rauhoittui siitä sitten ajan kanssa.

Esikoista yritin pitää sylissä holding-terapian tapaan, mutta se ei kertakaikkiaan sopinut hänelle. Kuopuksen kohdalla olen saanut vaikutelman, että se saattaisi toimiakin, jos en itse menettäisi lyhyttäkin lyhempää pinnaani. Kuopus oli jo vauvanakin vaativa, mutta siitä selvisin jotenkin kummasti – ehkä ratkaisu oli se, että ei tarvinnut kuin antaa hänen olla äidin kyljessä koko ajan: yöllä vieressä, päivisin kantoliinassa ja aina halutessaan rinnalla.

Oman pinnani pidennykseen ja kiukkukohtauksista selviytymiseen aion ensimmäiseksi kokeilla oman yöuneni lisäämistä ja Arkitehdin viimeisimmän ajankohtaisen lastun kautta löytämäni kekseliään kasvattajan listan vinkkejä (alkuperäinen lista täällä): sylissäpitoa, kirjojen lukemista, kaikenlaista huomioimista ja hellyyttä. Yöunen lisääminen tosin näköjään alkaa vasta seuraavasta yöstä, kun pahan tapani mukaan olen jo valvonut liian lähelle puoltayötä.

Read Full Post »

Kaksoisolento

voisiko joku
vaikka samannäköinen
olla hetkisen
minä, ottaa vastuuta
antaa lomaa arjesta




Runotorstain haaste ”Kaksoisolentoni”

Read Full Post »

äidin elämää

Kahvinsekainen yö
valvon hetkiä, nukun hetkiä
ajatukset kiertävät kehällä
      kuumeinen pieni vieressäni
         kipuinen nuori yläkerrassa
            tentti, jonka perun
               toinen, johon en ole lukenut
                  runo, jonka tästä yöstä kirjoitan
      kuumeinen yskivä pieni vieressäni
Mies hengittää raskaasti
onnellinen se, joka osaa nukkua

Kun pieni seitsemältä herää
pyyhin nenää, tyhjennän pottaa
silitän kuumeista otsaa
Tiedän, että olen ollut unessakin
Pyörrän öisen päätökseni
ja keitän kupin kahvia

 
Lisäsin yhden sanan. Joskus haluaa parannella jälkeenpäin. Varsinkin yöllisiä ajatuksiaan. 20.4.09 jl

Read Full Post »

Pieni tietäjä

Perheessämme on pieni tietäjä
vallaton velho
katseessaan aamun kirkkaus
ja päivän hymy
sanoissaan paljon enemmän
viisautta
kuin aikuinen aina ymmärtääkään.

 

Vanha kansanperinne tietää: ”Jos lasta imettää kolome pitkee perjantaita niin siitä tulloo veleho eli tietäjä.” Iloitsen siitä, että sain kokea tämän, kiitos pikku velhoni.

Read Full Post »

En pystynyt soittamaan hoitajalle ja kysymään lisää valmistuneita labratuloksia. Minua oksetti ja huimasi ja pelotti. Pelkäsinkö sitä, mitä löytyy vai sitä, ettei mitään löydy? Mies soitti puolestani, minä ajoin autoa ja pidättelin kyyneleitä.

Kun testitulos toisensa jälkeen saa vastauksen ”negatiivinen” tai ”normaali”, pitäisikö siitä olla tyytyväinen? Kun epätietoisuuskin raastaa; se, ettei ei löydy selitystä, ei vikaa, mitä korjata, ei sairautta, jota parantaa.

Minä pelkään tiistaita. Pelkään, ettei lääkärillä ole antaa avaimia. Pelkään, että hän levittelee käsiään ja sanoo, että ”diagnostiset kriteerit eivät täyty” ennen kuin kahden viikon kuluttua. Pelkään, etten osaa vaatia lapselleni parasta mahdollista hoitoa ja vieläpä riittävän nopeasti. Pelkään että lapseni pettyy ja että minä petyn hänen kanssaan ja hänen puolestaan. Pelkään, että petän hänet sillä, etten osaa pitää hänen puoliaan. Pelkään, etten riitä.

Read Full Post »

Elämäni on heittänyt yhtäkkiä häränpyllyä viimeisen parin viikon aikana. Mutta minun elämäni kuitenkin varmaan vähemmän kuin Esikoisen. Elimme ihan tavallista arkea kodin, koulun, työn, opiskelun ja harrastusten muodostamalla kehällä. Ihan tavallista huoletonta elämää, kunnes Esikoista alkoi särkeä.

Nyt Esikko on jo lähes kolme viikkoa elänyt kivun ehdoilla. On käyty yhden ja toisen lääkärin vastaanotolla. On odotettu lähetettä eteenpäin, on soitettu ja hoputettu unohtunutta lähetettä, on viimein päästy oikeaan paikkaan lähetteen aivan väärästä osoitteesta huolimatta. On käyty erikoistuneemman lääkärin vastaanotolla. Esikoista on tutkittu ja haastateltu. On kuvattu ja ultrattu, on vuodatettu lukuisia koeputkellisia verta. Särkylääkkeet (ja niistäkin huolimatta myös säryt) ovat jokapäiväisiä kavereita. On kai suljettu pois sitä sun tätä, vaikka sitä ei suoraan olekaan sanottu sen paremmin äidille kuin tyttärellekään. Mitään selittävää tekijää ei ole löydetty. Odotellaan vielä niin ja niin monen verikokeen tuloksia.

Esikoinen jaksaa enimmäkseen olla oma positiivinen itsensä. Vaikka hän ei jaksa istua koulussa (eilen kokeiltiin yli viikon levon jälkeen, eikä ollut kovin kannustava kokeilu). Vaikka viimeisen peruskoulukevään lopputsemppaus numeroihin ei ota onnistuakseen kotoa käsin, kun on oppimistavaltaan auditiivinen ja kaipaa opettajan luennointia. Vaikka ei tapaa kavereitaan koulussa eikä sen paremmin vapaa-aikanaan. Vaikka ei pääse koiran kanssa kävelylle keväiseen metsään. Vaikka pikkusisarusten päästäminen viereen sohvalle on joskus tuskallista, kun nämä potkivat kipeisiin paikkoihin. Kaikesta tästä huolimatta ihana lapseni on useimmiten aurinkoinen.

Itselläni pahin murehtiminen jäi, kun tajusin viimeisimmän lääkärinkäynnin jälkeen, että taas jäi pää vetävän käteen emmekä saaneet avaimia tästä tilanteesta ulos, ainoastaan vahvempia kipulääkkeitä. Kun mitään ei selviäkään, on vain pakko selvitä. Esikoisella on tärkeä tavoite tälle keväälle ja yritän auttaa häntä sen saavuttamisessa. Jos hänen koulunkäyntinsä tukeminen tarkoittaa, että minun on tingittävä omasta opiskelustani niin sitten tingin. Toistaiseksi ei ole vielä tarvinnut. Olkapäänä, hoitajana, koordinaattorina ja autokuskina oleminen on riittänyt. Sen tavallisen äitinä olemisen lisäksi, siis.

Read Full Post »

Tahtojen taisteluita

Olen hiljattain oppinut uuden ilmaisun sille, minkä liki 16-vuotiaan Esikoiseni taaperoaikana opin tuntemaan uhmaikänä. Sitä näköjään nimitetään nykyään sivistyneesti tahtoiäksi. Pidän kyllä myös englantilaisesta ilmaisusta, joka kuvaa tuota parivuotiailla tyypillistä itkupotkuraivarikautta – terrible twos eli kamalat kaksivuotiaat.

Totta toinen puoli näissä nimityksissä. Kaksi-kolmevuotiaat taaperot tahtovat kovasti. Ne tahtovat sitä ja tätä ja tuota. Tai sitten ne eivät tahdo, kuten Arkitehti hiljattain totesi tuskastuneena.

Aluksi ajattelin tahtoikä-nimityksen olevan vain asian kaunistelua. Jatkuvaa uhmaahan lapsilla on, Esikoisellammekin sitä on ollut aaltoliikkeenomaisesti muutaman kuukauden iästä lähtien aina näihin päiviin asti. Mutta onko se todella uhmaa? Ketä uhmaikäinen uhmaa?

Myönnettäköön, että joskus uhmaikäinen voi tosiaan uhmata vaikka kieltoa juosta parkkipaikalla tai vetää kissaa hännästä. Se on rajojen kokeilua, katsotaan ovatko vanhemmat tosissaan, tai onko sillä oikeasti mitään merkitystä, jos tekee niin kuin on kielletty. Mutta luultavasti harvoin todella on kyse uhmaamisesta, vaikka lapsen käytöstä sellaisena pidettäisiinkin. Pieni lapsi tahtoo ja ei tahdo, koska hän ei tiedä vielä, mitä tahtoo ja tahtooko yhtään mitään.

Terveydenhoitajaliitto kampanjoi joitakin vuosia sitten teemalla Rajat On Rakkautta. Rajoja tarvitaan, jotta lapsi voi tuntea olonsa turvalliseksi. Rajojen ei kuitenkaan tarvitse ilmentyä perinteisillä tavoilla, niillä joita vanhempamme ja edelleen heidän vanhempansa ovat tottuneet aikanaan noudattamaan. Rajat eivät myöskään sulje pois pehmeämpiä kasvatusmetodeja tai toisin päin. Antamalla rakkautta ja läheisyyttä rajattomasti lapsi voi oppia rajoja turvallisella tavalla. Rinnalla pitkään viihtyvä tai vanhempiensa välissä nukkuva lapsi ei ole pikkutyrannin alku vaan pieni ihminen, joka saa turvallisuuden tunteensa täyttymisestä hyvän alun kasvulleen.

Kamalia kaksivuotiaita vai kaksivuotiaiden kamalia vanhempia vaiko kenties kaksivuotiaiden vanhemmat kamalassa tilanteessa? Kamalinta on oma avuttomuus ja voimattomuus, kun joskus ei vain jaksaisi niitä raivareita ja jatkuvia tahtotilan muutoksia. Auttaisiko (turvallisten ja jämptien rajojen asettamisen lisäksi) se, että yrittäisi hyväksyä oman lapsensa sellaisena kuin hän nyt temperamentiltaan sattuu olemaan?

Pikkuvinkkejä arjen tilanteisiin olen vuosien varrella oppinut tai lastentarhanopettajakälyltä kuullut, mutta eiväthän nämä taas kaikille sovellu. Kuulemma ei pidä kysyä lapselta mielipidettä asiaan, jos todellista vaihtoehtoa ei ole. Siis ”nyt lähdetään kotiin” eikä ”lähdettäisiinkös nyt kotiin”. Voi myös muistuttaa lasta ”mehän sovittiin, että kerhon jälkeen lähdetään kiltisti kotiin”. Ensimmäistä tapaa olen yrittänyt toteuttaa ja on siitä kai jotain hyötyäkin ollut. Jälkimmäisestä en oikein osaa sanoa, ei ole istunut meidän perheemme tapoihin.

Onneksi nyt on hiihtoloma eikä tarvitse raahata lapsia pakolla mihinkään. Voimme elää viikon pehmoillen ja rentoutuen (vaan ei sentään rajoitta silti).

Read Full Post »

Iltasadun jälkeen

Pöllökirjan luettuamme ja ihanasta kerhokaverin Varispuvusta taas kerran juteltuamme Kuopus yhtäkkiä mietteliäänä kokeili silmiään.

– Äiti, sinä olet tehnyt minun silmät.
– Niin, sinä olet syntynyt minusta.
– Minä olen syntynyt sinusta Kuopukseksi [oma nimi]. Minä olen syntynyt sinulle Kuopukseksi.
– Niin, sinä olet syntynyt minulle Kuopukseksi.
– Äiti, sinä olet tehnyt minulle koovat.

– Kaksivuotiaana minä olin vauva.
– Sinä olet nyt kaksi vuotta. Vauvana sinä et ollut yhtään vuotta.

– Minä olen sinun kuu-anmu-u.

Read Full Post »

Kumpi tässä onkaan kiinni
lapsi äidissä
vai äiti lapsessa

Hän opettelee itsenäisyyttä
minä olen riippuvainen
odotan, toivon ja tarvitsen
hänen tarvitsevan minua

Eikö hän enää tarvitsekaan

Vanhemmuuden tehtävä
olikin tehdä itsensä tarpeettomaksi

Ja joskus hän kuitenkin vielä
tarvitsee
ehkä huomenna
tai ensi kuussa
ehkä jo tänä iltana

Äidin syli on avoinna
aina kun pyytää
vaikka vain kuiskaamalla
tai sanomatta sanaakaan

Read Full Post »

Hyvän äidin tunnusmerkit?

Mikä tekee äidistä hyvän äidin? Sekö, että koti on siisti, lapset kammattuina puhtaissa vaatteissa? Pitääkö kodin tuoksua vastaleivotulta pullalta tai ainakin sämpylöiltä? Onko joka päivä valmistettava tuoreista raaka-aineista maittava lämmin ruoka vai saako joskus syödä eineksiä?

Täytyykö lapselle aktiivisesti tuottaa virikkeitä omassa kodissa ja pihapiirissä? Piirtää, askarrella, leipoa, pelata, leikkiä? Vai riittääkö se, että on läsnä?

Minä en perinteisesti askartele enkä touhuta lapsiani. Kaikki ovat pienestä pitäen oppineet keksimään omia leikkejään. Vasta isompana on tullut kuvioon nykyajan lapsille tyypillinen ”äitimulleioomitääntekemistä” ja sekin on yleensä aika nopeasti kuitattu muutamalla vanhemman kysymyksellä ja ehdotuksella – tekemistä on kuitenkin löytynyt.

Tänään aamukävelyllä Kuopuksen ja koiran kanssa noukimme muutamia syksyn kauniita lehtiä. Nyt hän liimailee niitä paperille tuossa vieressäni. Liiman levittäminen jätskitikulla paperille on selvästi se jokin, mikä tässä touhussa on hänen mielestään huippua. Lehdet odottelivat vieressä pitkään ennen kuin niitä raaskittiin kiinnittää paperiin asti. Lopputulos on kuitenkin varmasti äidin mielestä maailman kaunein Syksyn lehdet -kollaasi (kuten isompien lasten vastaavat ovat vuorollaan olleet).

 

Read Full Post »

« Newer Posts